Muutama kirurginenkin potilas saatiin, esimerkiksi pari murtumaa ja haavoja. "Kirran" puolella on työparina aina sairaanhoitaja ja lähihoitaja. Lähihoitajan tehtävänkuvaan kuuluu kipsaukset. Eli minun opiskelijani ovat työssäoppimisjaksoilla juuri siinä lähihoitajan ohjauksessa. Sinne he myös työllistyvät. Valitettavasti suuntaus vaikuttaa olevan päivystyksissä yleensä sellainen, että suurin osa henkilökunnasta on sairaanhoitajia. Tämä joskus opiskelijoitani onkin puhuttanut etteikö lähihoitajia arvosteta, mutta toisaalta heillä on aina mahdollisuus jatkaa opintojaan niin halutessaan sairaanhoitajaksi. Ensihoidon osaamisalaopintojen kautta he saavat hyvää kokemusta ja samalla vähän tuntumaa siihen onko ala sittenkään se oma juttu. Akuuttihoitotyössä olevat ihmiset ovat tietyntyyppisiä, enkä sano tätä todellakaan pahalla. Sekä ensihoidossa että päivystyksessä hoitaja joutuu kohtaamaan joskus aika raakoja ja julmiakin tilanteita mutta niissä täytyy pitää pää kylmänä ja on osattava toimia. Täytyy osata tehdä itsenäisiä päätöksiä ja joskus aika tiukoissakin tilanteissa. Joskus joutuu "johdattelemaan" asioiden kulkua potilaan parhaaksi. Paineensietokyky on oltava hyvä. Potilaat luottavat joskus jopa henkensä hoitajien käsiin ja hoitajan on oltava luottamuksen arvoinen. Myös potilaan kohtaaminen on tärkeää. Hoitaja ei saa provosoida potilasta. Varsinkin päihtyneet tai muuten sekavat ja muistisairaat saattavat herkästikin provosoitua jos kokevat että hoitaja ei ole heidän kanssaan samalla aaltopituudella. Hoitajat, jotka tekevät akuuttihoitotyötä vuodesta toiseen, ansaitsevat hatunnoston. Ja korkealle.
Tänään tuli jossakin vaiheessa puhetta vähän vakavammasta aiheesta. Joskus potilaan tilanne on lohduton eikä mitään ole tehtävissä. Silloin potilaalle on taattava hyvä perushoito ja hyvä lähtö taivaan kotiin. Vilkas ja kiireinen päivystys ei välttämättä ole kuitenkaan se sopivin paikka. Myöskään päivystysosastolle ei voi sijoittaa kuolevaa potilasta. Aina ei ole potilaan siirtokaan välttämättä mahdollista. Mutta mikä sitten on se oikea paikka? Usein myös omaiset haluavat tulla jättämään hyvästejä ja heille on turvattava rauhallinen tilanne siihen. Tilanne on kuotenkin aina ainutkertainen. Pelkät sermit tai verhot jotka erottavat vuodepaikat päivystyksen tiloissa eivät riitä turvaamaan riittävää rauhaa. Joku hoitajista kommentoi keskusteluumme että pitäisi aina muistaa että siinä voisi olla oma omainen, millaisen paikan itse haluaisi hyvästeihin.
Tämä on juuri se seikka jota olen myös opiskelijoilleni aina muistutellut. En vain kuolevien potilaiden kohdalla vaan ihan kaikkien potilaiden kohdalla. Oltiinpa sitten akuuttihoitotyössä tai jossakin muualla. Aina on pidettävä mielessä että se ketä hoidetaan on jonkun äiti, isä, setä, täti, tytär, poika, puoliso tmv. Millaista hoitoa haluaisit itse läheisellesi? Itse koen tämän asian muistamisen vielä ehkä jopa merkittävämmäksi kuin sen että hoida potilastasi kuten haluaisit itseäsi hoidettavan. Tähän samaan asiaan liittynee myös potilaiden teitittely. Yritän aina opettaa että ainakin itseään vanhempia ihmisiä,tulee teititellä. Ainakin on herkällä aistilla tunnusteltava ketä voi sinutella. Potilas on se, joka saa tehdä sinunkaupat. Tosin jos teitittely on iskostunut takaraivoon, voi olla hankalaa kääntää aivot sinuttelumoodiin...
Blogini osoitetta tänään "mainostelin" ja aika moni kertoikin jo lukeneensa tätä. Se oli kiva kuulla mutta toisaalta luo minulle paineita... No ei vaineskaan! Minä kirjoittelen tänne päivän aikana mieleen tulleita ajatuksiani, kutakuinkin tajunnanvirtana vieläpä ja se lukee ketä ajatukseni kiinnostavat. Vähän haikea olo alkaa jo olla. Huomenna on viimeinen työvuoro tällä työelämäjaksolla täällä päivystyksessä. Ensi viikolla on uudet ja itseäni jopa enemmän jännittävät tuulet....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti