Nyt on ensimmäinen vuoroni ensihoidossa takana. Maanantaiaamuna klo 8, tai oikeastaan vähän aiemmin, painelin asemalle. Sain työvaatteet ja siirryin odottelemaan vuoronvaihtoa. Petipaikkakin minulle osoitettiin ja liinavaatteet toki sain matkaan mukaan. Ensihoitopalvelujen puolella oleva opiskelijavastaava otti minut matkaansa mukaan ja perehdytti ensihoidon saloihin. Myös hänen työparinsa otti minut siipiensä suojaan ja kertoi hänkin minulle työstään. Vastaanotto sekä heiltä että muulta henkilökunnalta oli jälleen lämmin, oli heti kotoisa olo mennä joukkoon. Joskin en ihan suuna-päänä siellä heti ollutkaan. Minusta oli kuitenkin hyvä ettei minua siellä "ujosteltu" vaan porukka käyttäytyi kuin olisin ollut yksi heistä. Sama päti oikeastaan myös palomiesten kanssa, vaikka vähemmän heidän kanssaan olinkaan tekemisissä. Käytännössä oikeastaan jollakin keikalla ja ruokailutilassa.
Tämä on nyt se osa työelämäjaksoani mitä olen alun perin lähtenyt tavoittelemaan. Koska olen ensihoidon osaamisalan vastuuopettaja eikä minulla ole ensihoitotyöstä omaa kokemusta, halusin lähteä kentälle katsomaan millaista työ on. Pitäähän minun opettajana tietää minne opiskelijani laitan ensin työssäoppimaan ja myöhemmin kenties töihin. Tästä aloin alun perin juttelemaan esimieheni kanssa, joka näytti heti vihreää valoa ajatukselleni. Jossain vaiheessa työelämäjakso laajeni koskemaan myös päivystystyötä ja se oli hyvä ratkaisu. Tavoitteenani on tuoda opetusta mahdollisimman lähelle käytännön työelämää. Haluan myös tehdä tiivistä yhteistyötä työelämän kanssa mm. opetuksen sisällön suunnittelussa.
Aamulla vaikutti olevan rauhallista mutta sitten alkoi tapahtumaan. Keikkoja tulikin oikeastaan tasaiseen tahtiin ja syitä oli minun näkökulmastani monipuolisesti. Pääsin näkemään vakavampia ja vähemmän vakavia keikkoja. Keikkoja joissa olimme vain me ja keikkoja joissa oli sekä poliisi että palokunta ja keikkoja EVYn eli ensivasteyksikön kanssa ja keikkoja poliisin kanssa. Oli keikkaa kenttäjohtajalla ja ilman. Näin myös ennakkoilmoituksen ensihoidon näkökulmasta. Minulle kerrottiin, että tämä vuoro oli tavallista vuoroa vilkkaampi. Olimme ns. kärkiautossa, joka ajoi niitä kaikkein kiireisimpiä ajoja. Aina ei tehtävien kiireellisyysluokat pitäneet paikkaansa, mutta se on ymmärrettävää. Soittaja kertoo oman näkemyksensä asioista ja hätäkeskuspäivystäjä tekee niistä omat johtopäätöksensä ja antaa tehtävälle koodin. Paikalle mennessä tilanne voikin olla jotain ihan muuta ja tehtävä muuttuu. Tai kiireellisyys voi muuttua kesken tehtävän suorittamisen.
Minulle annettiin oma kännykkä, johon sain hälytykset. Niin olin into piukeana että vaikka olin lepäilemässä, pomppasin hälytyksen tullessa heti silmät sirkeänä pystyyn ja kiirehdin autolle. Yleensä olinkin siellä ensimmäisenä... Autossa istuin takaosassa. Ja tiukasti turvavöissä, sillä muuten ei olisi penkillä kestänyt. Sen huomion tein siellä istuessani että meteli auton takaosassa on aikamoinen. Ja kun on paljon keikkaa, altistuu ensihoitaja työssään aikamoiselle melulle. Auton meteli kuuluu, samoin pillien ujellukset mutta myös ihan normaali räminä ja kolina kun tiet ei aina välttämättä ole ihan tasaisia. Varsinkin maakunnissa on hiekkateitä ja niissä näin keväisin aika huimastikin kuoppia. Ja kun autossa on kova meteli on myös viranomaisverkossa (VIRVE) pidettävä sen verran volyymia että sieltä kuulee jotakin. Kuulosuojaimet tai korvatulpat ei olisi välttämättä olleet pahaksi sen metelin suhteen. Toivottavasti tähänkin asiaan tulee vielä kehitystä, sillä moni ensihoitaja on nuori ja heillä on pitkä työura meluisalla työmaallaan.
Juttelimme siitä, miten paljon on aikojen saatossa tapahtunutkaan kehitystä juuri ensihoidossa. Tekniikka kehittyy mutta samoin myös käytännöt kehittyvät. Ollaan aika kaukana niistä ajoista kun yksi sairaankuljettaja teki siirtoajoja ilman oikeastaan mitään nykyisenlaisia apuvälineitä tai ainakin hyvin vähäisellä varustuksella. Nyt on deffaa ja C-PAPia ja mittareita joka lähtöön, turvakanyylit ja suojakypärät, sähköisestä ensihoitokertomuksesta puhumattakaan. Kaikki on ajateltu viimeisen päälle ja on tehty varasuunnitelman varasuunnitelmaa. Kaikki on todellakin otettu tarkasti huomioon. Se taas osaltaan tuo työnkuvaan sen, että auto on tarkastettava aina aamulla ja oikeastaan jokaisen keikan jälkeen ainakin jollakin tavalla. Jollakin vakavammalla keikalla voi laukkujen sisältö ja muut varusteet huveta aika nopeastikin ja silloin on oltava tavaraa sen verran että pärjää. On aika ikävä juttu olla vaikka esim. 50 km:n päässä asemalta tai sairaalalta ja huomataan että deffan akut onkin tyhjät ja pitäisi saada potilas monitoriin tai hengitysvaikeuspotilaalle pitäisi antaa lisähappea mutta kappas vaan, happi loppuikin edellisellä keikalla. Ensihoitajan on pidettävä monen monta lankaa käsissään, työ ei ole pelkkää potilaan hoitamista vaan myös pitkälti ennakointia.
Yksi asia mistä keskustelimme ohjaajani kanssa oli kanssa-autoilijoiden käyttäytyminen liikenteessä kun he huomaavat hälytysajossa olevan ambulanssin. Osa jarruttaa paniikissa eikä oikein tiedä minne menisi. Paras vaihtoehto olisi jatkaa omaa matkaa ja mahdollisuuksien mukaan siirtyä ajokaistan reunaan ja päästää ambulanssi ajamaan ohi. Vielä jos laittaisi vilkun päälle merkiksi että on huomannut ambulanssin niin hyvä tulee. Omaa ja ambulanssin tai muiden turvallisuutta ei kannata alkaa riskeeraamaan. Toinen juttu mitä huomasin oli se miten suoraan sanottuna tyhmältä oikeastaan näyttää kun ihmisen jäävät julkisella tapahtumapaikalla "tölläämään" mitä siellä tapahtuu. Jostain kauempaa tilanteen seuraaminen ei kenties niinkään haittaa, riippuen toki tilanteesta. Mutta jos ensihoitajat ovat paikalla esimerkiksi elvyttämässä potilasta niin kaikkien sivullisten pitäisi pysyä pois paikalta. Siinä tulee jo eettiset seikatkin kyseeseen, sillä ensihoidossa on paljon tilanteita, joissa potilaan rintakehä joudutaan paljastamaan. Kuinka moni meistä oikeasti haluaisi itse olla potilaana, rintakehä paljaana ja vieressä seisoisi asiaankuulumattomia ihmisiä ihan vain uteliaisuuttaan tuijottamassa? Toki aina kun on vain potilaan tilan kannalta mahdollista, otetaan hänet autoon sisälle seinien suojaan.
Eväiden varaaminen vuorokaudeksi olikin astetta hankalampi juttu. Piti osata ajatella minkä verran aikoo syödä seuraavien 24 tunnin aikana. Överiksihän se tietysti minulla meni, mutta ehkä se oli parempi kuitenkin niin päin... Joka käänteessä piti yrittää vähän jotain syödä kun ei tiennyt koska on seuraavan kerran mahdollisuus eväitä nautiskella. Samoin sain ohjeeksi että kannattaa levätä aina kun se vain on mahdollista. Ajattelin että helpommin sanottu kuin tehty meikäläisellä. Minulla kun tuppaa asiat aina pyörimään mielessä juuri silloin kun olisi mahdollisuus nukahtaa. Mutta suhteellisen nopeasti sain torkahdettua. Ehkä asiaa auttoi se että olin herännyt aamulla jo klo 5.... Yön aikana saimme muutaman tunnin levätä, sillä yöaika oli vähän rauhallisempaa kuin esim. iltapäivä ja ilta. Muutama keikka, joista yksi oli kotisairaalakeikka. Se tarkoittaa sitä että potilas, jolla menee lääkityksenä suonensisäinen antibiootti yölläkin, saa lääkkeensä ensihoidon toimesta. Välineet on valmiina paikan päällä ja ensihoito käy lääkkeet tiputtelemassa ja jatkaa omia hommiaan. Vaikka torkahtelin keikkojen välillä, olin silti skarppina hereillä kun keikka tuli. Ja ensimmäisenä autolla... Ja vaikka yöllä saikin vähän levähtää, oli silti olo aamulla ihmeen tukkoinen ja hölmö. Aamupalakaan ei oikein maistunut. Mutta aamutouhut, kuten auton siivous, saivat vähän paremmin heräämään. Yökeikoilla ollessamme minulle tuli mieleen että koskaan ei tiedä mitä siellä on vastassa. Onko keikka todellakin oikea ja onko se sellainen kuin on ilmoitettu. Ihmisistä kun ei aina tiedä mitä niillä on mielessä. Oma mielikuvitus olisi varmaan laukannut aika lailla jos sitä olisi vähän alkanut ruokkimaan...
Ensimmäinen vuorokauden mittainen vuoro on siis takana. Menin sitten koululle tekemään suoraan siitä päästessäni omia hommiani ja vasta alkuillasta ajelin kotiin. Melkein samoilla silmillä on siis valvottu liki 40 tuntia, torkahtelut keikkojen välillä onneksi helpottivat taakkaa. Ei voi kuin todeta että kovilla on ensihoitajan kroppa. Mutta toisaalta ymmärrän hyvin että työvuorot on tällaisia. Ainakin tällä tietämyksellä 6-8 tunnin työvuorot voisivat tuntua mahdottomilta ja turhauttaviltakin. Toinen seikka mitä ensihoitajan tulee kestää on kova paine. On osattava tehdä oikeita ratkaisuja potilaan parhaaksi mahdollisimman nopeasti. On huomioitava vuorovaikutus sekä potilaan mutta myös omaisten kanssa. Joskus kuvittelisin sen olevan haasteellista... On tiedettävä mitä tekee ja samalla ennakoitava mitä seuraa siitä mitä tekee. Miten esim. lääke vaikuttaa tai mitä voi tapahtua matkalla sairaalaan. Työ on haastavaa mutta kuvittelisin sen olevan myös antoisaa. Ehkä siksi polte sisälläni ensihoitotyötä kohtaan jälleen tuntuu vahvempana, kenties vahvempana kuin koskaan ennen... Työ oli pitkälti sitä mitä olen mielessäni sen ajatellutkin olevan. Nyt muutama vapaapäivä ja sitten jälleen pukeudun vihreään asuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti